Matka oli pitkä ja loppuajasta jo tuskastutti, mutta ajattele, olimme lentäneet jo 4 tuntia, kun Noel ensikerran vasta kysyi milloin olemme perillä. Siihen asti hän oli katsellut piirrettyjä ja vain nauttinut olostaan, melkoinen saavutus 3,5 vuotiaalta. Kanssamatkustajat tulivat monet kiittämään ja ihmetellen ihailemaan pojan sitkeyttä ja kykyä olla hiljaa. Lennon viimeisinä tunteina hän kyllä ilmoitti, että enää toiselle jatkolennolle hän ei lähde vaan matkaamme Nairobista Mombasaan taksilla! Luultavastikkaan hän ei ymmärtänyt kyseisen matkan vievän autolla paljon enemmän aikaa kuin jo lennetty lentomatka (8h).


Nairobissa oli pimeä ja lämmin ilta. Koneesta ulos astuessamme vastassa oli suurella hymyllä ilahduttava  lentokenttävirkailija joka ilmoitti kyltillä odottavansa meitä. HurmeX2, Humalajarvi. Ihmeteltyämme jo tovin hänen vierellään kysyimme, ketä hän vielä odotti, olimmehan koko perhe jo koolla. Hän vain hymyili ja nosti lappua korkeammalle. Vasta ”rautalangasta vääntämisen” jälkeen hän ymmärsi, että porukka oli jo kasassa, meillä on vain eri sukunimet. Kiireellä hän lähti johdattamaan meitä passintarkastukseen sekä viisumeja maksamaan ja selitti samalla kuinka laukkumme ei ehtisi Mombasaan lähtevälle lennolle kanssamme, vaan voisimme hakea ne seuraavana aamuna aikaisin Mombasan lentokentältä. Sehän ei käynyt, hetken selvittelyn ja tehokkaan toiminnan jälkeen olimme chekanneet jälleen laukkumme viimeiselle lennolle ja hikoilimme Nairobin pienemmässä terminaalissa. Noel meidän kävellessä lentokentän käytävää huokaisi minulle lähes kyyneleet silmissä ”äiti mulla on ollut niin ikävä Afrikan kotia.” Oli myös ihana huomata kuinka hän muuttui heti Afrikkaan astuessa kaikkia tervehtiväksi, kaikkien kanssa ”kättä paiskaavaksi” valkoiseksi afrikkalaiseksi. Give me 5!


Odotusta Nairobin kentällä


45 minuutin lento Mombasaan sujui ongelmitta, samoin kuin laukkujen saaminen. Ulos astuessa hihkuimme kaikki, uskomattoman kotoinen kostea ja lämpöinen ilta, kello jo puoli 12. Tuttavamme Eric oli taksillaan meitä vastassa ja kyyditsi meidät pimeyden halki kotiin, Ukundaan. Ehdimme juuri saarelta mantereelle vievään lauttaan. Kenia otti meidän kolmannen kerran vastaan tutuilla tuoksuillaan (ajoittain hajuillaan), äänillään ja valoillaan joita harvat matatut vilkuttivat ohi kaahatessa. Muistan lapsuudesta kuinka lauantai-iltaisin saunoja lämmitettäessä ilmaan levisi ihastuttava  kodikas tuoksu ”saunan tuoksu”, viestittäen kiiruhtamaan kotiin. Niin nytkin tutut tuoksut toivat heti kodikkaan olon, odotuksen mieleen. Vastaan tienviertä pitkin käveli pimeällä mies, joka oli yltäpäältä veressä. Toni kauhistellen kysyi ”oliko tuo mies ihan veressä?”, Eric totesi vain ”yes” ja ajoi tyynesti ohi.


Yön liikennettä Mombasan saarella, lautalla ja Likonissa

Oli ihana huomata matkalla Ukundaan auton ajaessa hiljaista, pimeää tietä, kuinka hyvin mieleen oli edelliskerrasta jäänyt kaikki mutkat ja mäet.  Vain muutama ihminen kulki kadulla tai edes kaupungissa keskiyön jälkeen.


Perillä meitä odotti yllättäen tutut vartijat ja tietysi tuttu vanha koti. Noel nukkuin ennen perille pääsyä.